Ei musta olisi tappamaan itseäni. En mä pystyisi siihen. Kukaan ei usko mua, kukaan ei usko että pystyisin tekemään jotain niin pysyvää. Mutta en mä voi kutsua tätä elämäksi, tämä on täynnä ahdistusta, itsevihaa, pelkoa, pettymystä, sosiaalisien tilanteiden pelkoa, kaikkea. Tämä sattuu liikaa, ei tämä voi olla elämää. Välillä mä en tunne mitään, mä en tiedä mistään mitään, välillä jokin tunne on vain liian voimakas. Ehkä tämä on osana sitä ongelmaa, ehkä nämä ovat niitä oireita, jotka pitäisi diagnosoida vihdoin oikein. Ehkä nämä ovat mun haasteitani, antaa eri tunteille nimet, osata kertoa mistä ne tulevat. Tai sitten ei. Tämä on vain sekamelskaa tai tyhjyyttä. Kaksi vaihtoehtoa. Ei ole välimuotoa, on joskus ehkä ollut, ei enää. Mun tunteeni ovat liian vahvoja, jos jokin tunne on voimakas, mä olen täysin sen vietävissä. Ja se tuntuu pahalta. Mä en jaksa elää näin. En pysty tappamaan itseäni kuitenkaan, vaikka haluaisin ainakin yrittää. Jos en onnistuisi, joutuisin osastolle, valkoisen pienen huoneen vangiksi, lukittujen ovien sisäpuolelle. Ei, sitä mä en tahdo.
Pakonomaisesti yritän pitää kiinni elämästä, yritän parhaani mukaan saada paremman otteen. Edes jonkinlaista suuntaa, jotakin mitä kohti mennä koko ajan, vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Nyt mulla ei oo mitään. Ihan kuin olisin tyhjän päällä, mulla ei ole mitään tavoitetta, en tiedä mitä haluan tehdä lukion jälkeen, en tiedä haluanko edes käydä lukiota. En tiedä haluanko asua kotona vai laitoksessa, en tiedä haluanko harrastaa ratsastusta vai vaan jättää kaiken. En tiedä haluanko olla yksin, haluanko mä olla ystävien kanssa. Mä en enää tiedä mitä mä tältä elämältä haluan. Paitsi mahdollisimman pienet numerot vaa'assa, isomman reisivälin ja polttaa ihan liikaa tupakkaa. Mitään muuta mä en edes yritä tehdä. Koulu tuntuu niin mahdottomalta, kaikki tuntuu mahdottomalta. Musta tuntuu koko ajan, ettei kukaan ymmärrä mua, että mun mielialani vaihtelee muiden mielialan mukaan tai jotain sellaista. Että mulla ei muka olisi paha olla oikeasti, jos istun huoneessa hiukset sotkussa, meikit levinneinä. Enkä edes vaivaudu siistimään meikkausta tai hiuksia mennessäni yleisiin tiloihin. En jaksa pitää huolta itsestäni, suihkussa käyminenkin vaatii ison ponnistuksen. Miks kaikki on näin vaikeeta, miks en pysty nauttimaan elämästä, miks joka päivä pitää taistella omaa päätä ja maailmaa vastaan? Liikaa kysymyksiä, en saa näihin vastauksia. "Älä angstaa" mulle sanotaan, ja kuin taikaiskusta kaikki on hyvin? Ei, ei se mene niin.
Kumpa mä pystyisin puhumaan tästä tunteesta, tai ei, ei tää ole tunne. Mä haluaisin puhua kaikesta tästä, hirveästä tyhjyydestä, tai ajatusten sekamelskasta. Se tuntuu tosi pahalta, ihan kuin pää olisi räjähtämässä koko ajan. Vaikka seuraavassa hetkessä päänsisällä on vain tyhjyyttä. Silti, vaikka mä haluaisin vaan pois, silti jossain tuolla, mä tiedän, että jossain mua odottaa se onnellisuus, hyvä olo. Tai sitten ei. Mä en tiedä yhtään, mitä voisin tehdä. Kumpa mun ei tarvitsis aina päästää suustani sitä samaa valhetta, olen kunnossa, vaikka uudet haavat polttelevat reisissä. Mun käteni voi tarkistaa, vain vanhoja arpia, punertavia ja valkoisia. Ei enää tuoreita haavoja. Koska mä viillän nykyään enää piiloon.
Pakonomaisesti yritän pitää kiinni elämästä, yritän parhaani mukaan saada paremman otteen. Edes jonkinlaista suuntaa, jotakin mitä kohti mennä koko ajan, vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Nyt mulla ei oo mitään. Ihan kuin olisin tyhjän päällä, mulla ei ole mitään tavoitetta, en tiedä mitä haluan tehdä lukion jälkeen, en tiedä haluanko edes käydä lukiota. En tiedä haluanko asua kotona vai laitoksessa, en tiedä haluanko harrastaa ratsastusta vai vaan jättää kaiken. En tiedä haluanko olla yksin, haluanko mä olla ystävien kanssa. Mä en enää tiedä mitä mä tältä elämältä haluan. Paitsi mahdollisimman pienet numerot vaa'assa, isomman reisivälin ja polttaa ihan liikaa tupakkaa. Mitään muuta mä en edes yritä tehdä. Koulu tuntuu niin mahdottomalta, kaikki tuntuu mahdottomalta. Musta tuntuu koko ajan, ettei kukaan ymmärrä mua, että mun mielialani vaihtelee muiden mielialan mukaan tai jotain sellaista. Että mulla ei muka olisi paha olla oikeasti, jos istun huoneessa hiukset sotkussa, meikit levinneinä. Enkä edes vaivaudu siistimään meikkausta tai hiuksia mennessäni yleisiin tiloihin. En jaksa pitää huolta itsestäni, suihkussa käyminenkin vaatii ison ponnistuksen. Miks kaikki on näin vaikeeta, miks en pysty nauttimaan elämästä, miks joka päivä pitää taistella omaa päätä ja maailmaa vastaan? Liikaa kysymyksiä, en saa näihin vastauksia. "Älä angstaa" mulle sanotaan, ja kuin taikaiskusta kaikki on hyvin? Ei, ei se mene niin.
Kumpa mä pystyisin puhumaan tästä tunteesta, tai ei, ei tää ole tunne. Mä haluaisin puhua kaikesta tästä, hirveästä tyhjyydestä, tai ajatusten sekamelskasta. Se tuntuu tosi pahalta, ihan kuin pää olisi räjähtämässä koko ajan. Vaikka seuraavassa hetkessä päänsisällä on vain tyhjyyttä. Silti, vaikka mä haluaisin vaan pois, silti jossain tuolla, mä tiedän, että jossain mua odottaa se onnellisuus, hyvä olo. Tai sitten ei. Mä en tiedä yhtään, mitä voisin tehdä. Kumpa mun ei tarvitsis aina päästää suustani sitä samaa valhetta, olen kunnossa, vaikka uudet haavat polttelevat reisissä. Mun käteni voi tarkistaa, vain vanhoja arpia, punertavia ja valkoisia. Ei enää tuoreita haavoja. Koska mä viillän nykyään enää piiloon.
"me seisomme taitteessa pimeän,
me horjumme mutkissa elämän.
yksi hutera askel, ja satu muuttuu.
me seisomme taitteessa pimeän,
me horjumme mutkissa elämän,
yksi hatara päätös ja kaikki kaatuu."
(happoradio - pimeäntaite)
me horjumme mutkissa elämän.
yksi hutera askel, ja satu muuttuu.
me seisomme taitteessa pimeän,
me horjumme mutkissa elämän,
yksi hatara päätös ja kaikki kaatuu."
(happoradio - pimeäntaite)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti