Väsyttää, mutten saa unta. En halua nukkua. Mä kelaan kuluneen viikon tapahtumia. Välillä hymyilen, ja sitten kyyneleet valuvat mun poskillani. En jaksa elää näin. En mä jaksa näin enää kauaa. Toisena iltana mä saatan istua hymyillen sohvalla, ja seuraavana saatan vain pysytellä huoneessani, koska en halua nähdä yhtäkään ihmistä. Nyt on sellainen olo. On parempi olla yksin. Mä huomaan olevani eri ihmisten kanssa aivan erilainen. Mä olen toisien ihmisten kanssa todella iloinen ja sosiaalinen, ja toisten nähdessä mä olen vain hiljaa, tuijotan tyhjyyteen huppu päässäni ja mökötän. Ja joidenkin seurassa mä puhun, kuuntelen ja olen ystävä. Mä olen sellainen, millaiseksi ihmiset mut haluavat. Jos mua pyydetään hymyilemään, hymyilen, jos mua pyydetään puhumaan, vastailen, puhun. Jos mua pyydetään olemaan hiljaa, olen hiljaa. Jos ihmiset eivät jaksa katsella mun naamaani, lähden pois. Jos ihmiset haluavat pitää hauskaa ja nauraa, keksitään jotain kivaa tekemistä. Ja jos joku tarvitsee ihmistä joka kuuntelee eikä puhu eteenpäin, joka on ystävä, mä muuntaudun myös sellaiseksi. Mä pystyn siihen vain mun oikeiden ystävieni kanssa. Vaikka mulla itselläni olisi vaikeaa, mä kuuntelen silti mun ystävieni ongelmia välittämättä siitä, saako se myrskyn yltymään mun pääni sisällä, saako se mut stressaamaan vielä enemmän. Mä kuuntelen, mä olen ystävä, jos joku sellaista tarvitsee. Ja jotkut haluavat musta vain röökiseuraa, sekin käy. Ihan mitä vain.
Mä teen kaiken niinkuin muut sanovat. Mä en tiedä millainen olen oikeasti? Mussa on vain ammottavaa tyhjyyttä, mustaa, pimeää, tuntematonta. Mä olen vain yksi pieni tyttö, jolla on omat unelmansa, mutta ympäristö ei salli niiden toteuttamista. Mä olen vain yksi pieni tyttö, joka haluaisi vielä joskus kokea täydellisyyden. Saavuttaa neljänkymmenen kilon rajan, nähdä kauan piilossa olleet lonkkaluut, haluaisi tuntea selkärangan. Ja saisi sormensa reisien ympäri. Saanhan mä, jookos, toteuttaa omaa unelmaani? Kyllä mä voin silti olla se, joksi te minut haluatte, ettehän te nää vaatteiden alla piilossa olevaa kroppaani. Te ette nää mun haavaisia reisiäni, arpia kyljissä, rinnassa, käsissä, nilkoissa. Te ette nää pikkuhiljaa ihon alta pilkottavia kylkiluita. Mä olen jo kerran antanut pimeyden nielaista mut, jäin leijumaan siihen pimeyteen. Se tuntui turvalliselta, ja musta tuntuu, että päästän irti, ja annan itseni vajota uudelleen. En jaksa kiivetä enää ylös, en jaksa tavoitella onnellisuutta, tuntuu turvallisemmalta antaa mun luovuttaa, antaa kaiken romahtaa, jotta mä voisin alkaa keräämään palasia uudestaan, hitaammin kuin aikaisemmilla kerroilla - rakentaen oikeasti jotain kestävää.
Mä teen kaiken niinkuin muut sanovat. Mä en tiedä millainen olen oikeasti? Mussa on vain ammottavaa tyhjyyttä, mustaa, pimeää, tuntematonta. Mä olen vain yksi pieni tyttö, jolla on omat unelmansa, mutta ympäristö ei salli niiden toteuttamista. Mä olen vain yksi pieni tyttö, joka haluaisi vielä joskus kokea täydellisyyden. Saavuttaa neljänkymmenen kilon rajan, nähdä kauan piilossa olleet lonkkaluut, haluaisi tuntea selkärangan. Ja saisi sormensa reisien ympäri. Saanhan mä, jookos, toteuttaa omaa unelmaani? Kyllä mä voin silti olla se, joksi te minut haluatte, ettehän te nää vaatteiden alla piilossa olevaa kroppaani. Te ette nää mun haavaisia reisiäni, arpia kyljissä, rinnassa, käsissä, nilkoissa. Te ette nää pikkuhiljaa ihon alta pilkottavia kylkiluita. Mä olen jo kerran antanut pimeyden nielaista mut, jäin leijumaan siihen pimeyteen. Se tuntui turvalliselta, ja musta tuntuu, että päästän irti, ja annan itseni vajota uudelleen. En jaksa kiivetä enää ylös, en jaksa tavoitella onnellisuutta, tuntuu turvallisemmalta antaa mun luovuttaa, antaa kaiken romahtaa, jotta mä voisin alkaa keräämään palasia uudestaan, hitaammin kuin aikaisemmilla kerroilla - rakentaen oikeasti jotain kestävää.
Mä olen liian kauan tanssinut reunalla,
yksi pieni askel voisi romahduttaa kaiken,
joten tuntuu turvallisemmalta päästää irti.
Mä en jaksa enää taistella, en jaksa
pitää kiinni tästä elämästä.
Tämä ei todellakaan ole mua varten.
yksi pieni askel voisi romahduttaa kaiken,
joten tuntuu turvallisemmalta päästää irti.
Mä en jaksa enää taistella, en jaksa
pitää kiinni tästä elämästä.
Tämä ei todellakaan ole mua varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti