Mun pääni on täynnä vain mustaa mössöä, pimeää. En tiedä mitä ajattelen. Mun pääni sisällä on vain tyhjyyttä, mustaa tyhjyyttä. Se ei ole paha, muttei se ole hyväkään. En tunne mitään. Tai en tiedä. Pakko viiltää, haluan tuntea edes jotain. En halua olla tuntematta mitään. Pakko todistaa itselleni, että olen vielä elossa. Terä uppoaa jälleen reiteen, rikkoen valmiiksi arpisen ihon. Mieliala pysyy koko ajan miinuksella, en jaksaisi tehdä mitään. Mä haluaisin, että saisin jotain aikaan, että mun ei tarvitsisi monia asioita tehdä itku kurkussa. Iltaisin mä olen liian väsynyt, mutten pysty nukkumaan, mä en uskalla. Se tuntuu liian pahalta. Painajaiset herättävät mut. Todella monena yönä herään siihen, kun painajaisessa viimeiseksi silmukka kiertyy kaulan ympärille ja kiristyy, tai yksi askel kun astun yhden askeleen kerrostalon katolta. Yhden pienen askeleen. Tuntuisi vaan parhaimmalta vaihtoehdolta lähteä. Kyllähän mä tiedän, ei se ratkaise mitään, mutta kun mulla on niin kovin paha olla. Haluaisin vaan rauhoittua. Lähteä ulos, pitkälle lenkille, kuunnella musiikkia, kerätä voimaa selvitä huomisesta, loppuviikosta. Haluaisin puhua jollekin, mutten pysty. Haluaisin sanoa jollekin, että jos ottaisin vielä yhden askeleen väärään suuntaan, niin en enää saisi palasia kerättyä. Mä menisin lopullisesti rikki, kaikki olis mennyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti