piilotan mun pahan oloni hymyyn väkisin

Suustani purkautuu henkäys,
äänetön avunpyyntö, auttakaa.
Masennus on jälleen ottamassa vallan,
se kahlitsee mut paikoilleni.

Mun mielessäni lauseet on valmiina,
en vain pysty sanomaan niitä ääneen.
Mun mielessäni ajatukset kiertävät kehää.
Tämä on loputon kierre, loppua ei näy.

Hyvän olon jälkeen vajoan pohjalle,
aina uudestaan ja uudestaan.
Keväät ovat aina olleet vaikeampia,
vaatteet pitäisi vaihtaa kesäisempiin.
Mutten voi, joku voi nähdä.

Joku voisi nähdä haavaiset reiteni,
nilkkani, rintani, käsivarteni.
Joku voisi nähdä, miten säälittävä olen.
Joku voisi nähdä, etten pysty
viiltämään tarpeeksi syvältä lähteäkseni.

Mun oloni on niin kovin tyhjä,
en tunne vieläkään mitään,
vain mustaa tyhjyyttä, pimeää.

Haluan mennä pois, mutten pysty siihen. Haluan vaan olla yksin, olla tekemättä mitään, koska mä en jaksa edes hengittää. Mä en jaksaisi hymyillä, mutta mun on pakko. Mun on pakko pitää kulissia yllä, vaikka se sattuu ihan liikaa. Jokainen valheellinen hymy on isku avokämmenellä kasvoihini. Se satuttaa niin paljon. Kukaan ei usko, kukaan ei tajua, että nämä mun oireet, tai miksi näitä nyt tahtookaan kutsua, ovat oikeasti minun tapojani toimia eri tilanteissa, ei muiden. Jokainen pudotettu kilogramma saa mut hymyilemään tyytyväisenä, se on yksi pieni askel lähemmäs täydellisyyttä. Jokainen viilto on todistelua itselleni, että mä olen vielä hengissä. Jokainen kerta, kun pelkään astua bussiin, kertoo siitä, että mä häpeän itseäni, mä olen epäonnistunut ihmisenä. Ne kertovat siitä, että mun itsetuntoni on ihan romuna. Jokainen kerta, kun mä katselen ympärilleni isoissa ihmisjoukoissa, kertoo siitä, että mä pelkään, että joku tuijottaa mua. Jonkin katse porautuu mun selkääni, ja saa mut tärisemään. "Mitä jos mä olen erilainen? Mitä jos se näkyy, että menin rikki?" Pelottaa. Ahdistus, täydellisyyden tavoittelu, pelot, viiltely, kaikki se on osa mua, on aina ollut, vaikkakin on ollut sellaisiakin kausia, jolloin kaikki on unohtunut, ja olen oikeasti elänyt sellaista elämää, jollaista haluan. Nyt kaikki paha on taas ottamassa vallan, pohja mun jalkojeni alta sortui, ja putoan, koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Ja silti hymy kaartuu mun huulilleni, mä olen ihan kunnossa. Katsoisipa joku mua silmiin, ja näkisi sen kaiken pelon, ahdistuksen, itsevihan. Kaiken pahan.

voisinko vaan päästää irti,
antaa kaiken romahtaa?
saanko luvan olla rikkinäinen?