yhden sentin päässä hiljaa huohottava kuolema

Miten voi olla näin vaikeaa vain pysytellä elossa? Miten jokainen hengenveto tuntuu rangaistukselta, epäonnistumiselta. Jos uuden aamun pitäisi valaa uskoa paremmasta, mulla käy juuri päin vastoin. Jokainen uusi aamu on liikaa. Tekee mieli jättää lääkkeet ottamatta, kerätä niitä vain säilöön. Tekee mieli hommata jostain pari pulloa viinaa ja juoda kaikki yhdellä kertaa. Hommata itseni sellaiseen kaatokänniin, etten muista, miten paskaa mun elämäni on. Tekee mieli vaan sekoilla ihan kunnolla, unohtaa hetkeks kaikki; perhe, ystävät, laitos, pelko osastosta. Ihan kaikki. Mä olen edelleen samassa pisteessä kuin vuosi sitten. Ehkä vieläkin enemmän pohjalla. En koskaan uskonut, että mä voisin vajota vielä alemmas, mutta mä huomasin sen nyt; mä olen taas tappamassa itseäni, mä olen lähdössä juomaan, mä haluan sekoilla, lopettaa vaan kaiken. Olen eksyksissä, en tiedä kuka olen, tai mistä minä tykkään. Minä en siedä enää omaa kroppaani, vihaan ulkonäköäni. Vihaan kaikkea itsessäni. Vihaan sitä, että olen tälläinen. Vihaan sitä, etten siltikään halua parantua. Vihaan sitä, etten osaa enää nauttia mistään, vihaan sitä, kun en osaa enää elää. Mä olisin valmis vaikka siihen, että mut syötettäisiin täyteen lääkkeitä, jotta mä voisin elää ilman jatkuvaa ahdistusta ja pahaa oloa, kunhan mä vaan olisin elossa, ja saisin mulle läheiset ihmiset onnelliseksi. Mutta mä en halua elää näin. Lääkitys ei pure, jokainen päivä on edeltäjäänsä pahempi, ja joka päivä olen varmempi siitä, että minä tapan itseni. Vaikka jossain pääni sisällä tiedän, etten minä vielä halua kuolla. Tiedän, että haluan nähdä hänen kasvonsa vielä kerran.

Joka päivä ollaan kuitenkin lähempänä.

Lähempänä sitä, että tää kaikki on ohi.

Mä sain elämän, ja tuhlasin sen.

Nyt mun on aika maksaa siitä, mun hengellä.

En mä ansainnut tätä, mä epäonnistuin. 

Kuolema hengittää niskaani,

ääni kuiskii, että mä teen sen
ennen seuraavaa syntymäpäivääni.

Ja minäkin tiedän sen.

Ja oikeasti en edes halua kuolla,
en vain näe mitään muuta vaihtoehtoa.
Siksi se ei enää pelota minua.