Pysyttelen pinnalla pienen hetken kerrallaan. Teen päivällä kaikki rutiinit normaalisti, hiljaisilla tunneilla hakkaan seinää, musiikin läpi kukaan ei kuule sitä. Muutaman hassun kerran viillän, sillä mikään muu ei auta. Autossa raavin käsivarsia, käteeni tartuttiin, pyydettin lopettamaan. Mutta kun minulla oli niin paha olla, miksi pitäisi lopettaa. En mä siihen olisi kuollut. Samana iltana ohjaaja istui mun huoneessani, sillä olin hiljaisuuden jälkeen alkanut lyömään nyrkkiä lattiaan. Ahdisti. Ahdisti olla omassa huoneessa, ihan yksin. Istuin vain lattialla, itkin ja tuijotin tyhjyyteen. Mä muistin sen kaiken pahan. Muistikuvat viimeisestä kolmesta vuodesta tulvivat mun mieleeni, en saanut rauhaa. En pystynyt nukkumaan. Koko ajan olen kovin väsynyt. Ja siltikin yritän hymyillä, tehdä päivällä mahdollisimman paljon, jotta nukkuisin. Ei, siltikin heräilen monta kertaa yöllä, miltei aina painajaisiin. Ajattelin, että mitä jos lähtisin johonkin kauemmas opiskelemaan, muuttaisin omilleni. Voisin perseillä niin paljon, kuin haluaisin. Voisin juoda, polttaa, olla syömättä, olla käymättä koulua, tehdä mitä ikinä haluan. Se olisi niin helppoa. Yksi pieni askel vain. Mutta ei, mä en vain pysty palaamaan normaaliin elämään tällä hetkellä. Mä en vain pysty siihen. Omalla koululla käydessäni menin vain paniikkiin. Itkin, poltin, hakkasin seinää ja olin vain paniikissa. Se kaikki paha, mitä siellä koululla on tapahtunut. Se oli vain liikaa.
Usein tuntuu, että hyppäisin
aina takaisin siihen lähtöruutuun.
aina takaisin siihen lähtöruutuun.
Että aina jokin saa minut
harppomaan monia askelia taakse.
Yritän saada jostakin otteen,
mutta aina päästän irti,
ehkä vahingossa?
Vai sittenkin tahallaan?
En minä tiedä.
En minä haluaisi,
mutta näin vain käy.
Minä putoan,
aina uudestaan, uudestaan.
Ja voin vain toivoa,
josko huominen olisi parempi.
ps. huomenna lääkärin aika, ehkä mun lääkitystä vihdoin muutettaisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti