ei enää uni auta väsymykseen

.. eikä aamulla kello auta herätykseen

Viime yönä mä mietin jälleen mun menneisyyttäni. Kaikki ne vanhat haamut lipuivat mun ajatuksiini, ääni kuiski minulle hiljaa. Kukaan ei kuullut, kukaan ei nähnyt kun kyyneleet valuvat poskilla, ripsarit leviää. Raavin reisiäni, käsi avaa vaistomaisesti ylimmäisen laatikon. Terä rikkoo taas ihon. Mulla on niin kovin paha olla. Viillän, viillän, uudestaan ja uudestaan. Jossain välissä mä nukahdan, terä jää mun viereeni, kyyneleet kastelevat tyynyn. Ja heräsin muutaman tunnin päästä, enkä enää saanutkaan unta. Mä en vain pystynyt. Viilsin uudestaan ja uudestaan. En pystynyt lopettamaan. Mä en haluaisi sanoa tätä, mutta taidan olla koukussa viiltelyyn. Liian monta kertaa oon luvannut lopettaa, mutta aina mä oon sortunut uudestaan. Oikeastaan koskaan mä en ole oikeasti lopettanut. En koskaan, vaikka olen sanonut niin liian monta kertaa. Valehtelin lääkkeistä, valehtelin terästä, jota piilottelin mun huoneessani. Mä yritän jälleen rakentaa sitä valheiden tukevaa verkkoa mun ympärilleni, jotta todellisuus ei näkyisi. Mä lupaan, että en enää valehtele. Yksi valhe lisää. Kun multa kysytään, miten menee, mä sanon vain, että ihan hyvin. Vaikka mä koko ajan mietin suunnitelmani toteuttamiselle tarkkaa ajankohtaa. Aikaa, jolloin kukaan ei huomaisi. En mä tule näkemään enää lumihiutaleiden osumista maahan, en tunne enää pakkasta mun ihollani koskaan. Mä en tule näkemään niitä syksyn kauniita värejä. Ei enää pitkään. Hienoa pikkuinen, kohta saat nukkua. Kohta suhun ei enää satu. Mussa elää pieni toivo siitä, että mulle luvataan, ettei kohta enää satu. Se sanoo mulle niin. Välillä katson vaan tyhjyyteen, kuuntelen äänen käskyjä, ja heti, kun tilaisuus tulee, otan terän, annan pahuuden valua punaisina noroina pois musta. Mikään muu ei enää auta. Kirjoittaminen ei auta, lukeminen ei saa ajatuksia muualle, puhuminen ei auta. Terä auttaa mua vain hetken. Sitten pitää viiltää uudestaan, ja vielä uudestaan, uudestaan. Mun sisällä on pelkkää pimeyttä, pahuutta, vihaa, surua, kipua. Kaikkea, mitä mä en saa pois musta. Ne tulevat aina olemaan osa mua. Ja toisaalta, mua ei kiinnosta. Ne on osa mua enää todella lyhyen aikaa.

Välillä mä toivon, että pääsisin osastolle.
Saisin ehkä ajatuksia paremmin kokoon.
Täällä jokainen päivä toistaa edeltäjäänsä.
Jokaisena päivänä vihaan itseäni ,
Jokaisena päivänä viillän monesti.
Jokaisena päivänä haluan vain kuolla.
Haluan juosta karkuun omaa päätäni,
haluan juosta karkuun mun elämääni.
Mutta en tiedä, miten pystyn siihen.

Tällä hetkellä tuntuu vain,
ettei ketään kiinnosta,
vaikka kuolisin ensi yönä.