Luin jostain, en muista mistä, että enkelit tekevät pahaa itselleen koska he haluavat takaisin kotiin. Minäkin haluan kotiin, lentää tuonne taivaalle. Ei enää kipua, ei lisää itkua, ei monia pettymyksiä. Vaan rauhallista kellumista viileässä vesilammikossa. Tai ehkä valkoisessa pumpulissa. Ei enää lisää viiltoja, ei oksentamista, ei painoahdistusta. Ajatus houkuttaa ihan liikaa, mulla on suunnitelma valmiina. Mä tiedän, milloin pystyisin sen toteuttamaan, tiedän, milloin voisin sanoa hyvästit tälle maailmalle, tälle elämälle, ja lentää takaisin kotiin. Mutta en tiedä, haluanko sitä sittenkään. En tunne itseäni enkeliksi. Olen ruma, likainen, turha musta tahra, enkä edes tiedä olenko oikeasti elossa. Henkisesti olen kuollut jo aikoja sitten, en tunne mitään. Fyysisesti olen vielä täällä, ehkä. Mun pitää todistella itselleni liian usein viiltämällä, että olenko mä vielä hengissä. Aina, kun terä rikkoo ihon, ja tunnen sen tutun kivun tunteen, tiedän olevani elossa, tiedän jatkavani tätä taistelua. Mutta mun pitää jatkaa sitä yksin. Olen muodostanut lauseet valmiiksi, mä voisin puhua, mutten silti pysty siihen. Pieni ääni mun pääni sisällä sanoo mulle, että mä selviän yksinkin, olen aina selvinnyt. Vaikka kyllä mä sen tiedän, etten todellakaan selviä. Mutta silti luulen niin. Painoahdistus on entistä pahempi nyt, koska saan usein läski-kommentteja. Saan liian usein sellaista kommenttia, että syön todella todella paljon. En halua syödä. En halua syödä, haluan olla pieni. Haluan olla pienin. Liikaa ahdistavia asioita, pysyn paikoillani, olen jumissa. Ja aikaa kuluu. Kohta on toukokuu, mun pitäisi kai päästä kotiin silloin. Vaikka tiedän, etten pärjää, mun on pakko uskotella itselleni, että pärjään. Koska enhän mä voi enää tuottaa pettymystä mun vanhemmilleni.
"tää ei oo itsemurhakirje,
tai en oo varma."
tai en oo varma."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti