kuka uskoo et on olemassa surullisia keijuja

Nousin hetkeksi ylös,
mutta tipahdin uudelleen.

Päivä päivältä olen varmempi
siitä, että toteutan suunnitelmani.
Käsissäni ei ole tarpeeksi voimaa
painaa terä tarpeeksi syvälle ranteeseen.
En halua enää työntää sormia kurkkuun,
jotta voisin oksentaa syödyn ruoan.
En pysty ottamaan niitä kaikkia pillereitä,
joita olen säilönyt pidemmän aikaa.

Nielen kiltisti iltalääkkeeni joka ilta,
vaikka ne eivät auta, eivät sitten yhtään.
Kaikki vain luulevat, että parempi jaksoni
johtuu lääkityksestä, että se vihdoinkin tehoaa.
Mutta asia ei ole niin.
Se oli vain se hetkellinen nousu,
kun aurinko alkoi viimeinkin paistaa.

Mutta totuushan on,
että kevät on minulle pahinta aikaa.
Kun aurinko alkaa paistaa,
hullut tulee hullummiksi.
Sehän minä olen, hullu.

Tiedän mitä aion tehdä,
mutta se olkoon salaisuus.
Kuiskaan suunnitelmani öiselle taivaalle,
kerron siitä yhdestä ainoasta toiveestani,
ja toivon, että joku kuulee minut.
"Kumpa en enää heräisi huomiseen".