Valoa ja pimeyttä. Ehkä sopusoinnussa. Kietoutuneet yhteen yhtenäiseksi, kaksiväriseksi kokonaisuudeksi. Mustaa ja kultaista. Hymyjä ja kyyneleitä. Kaikkea sopivassa suhteessa. Ei liikaa valoa, ei liikaa pimeyttä. Joka päivä minä menen yksin ulos ja sytytän tupakan. Ainakin yhden kerran yksin. Saan mietittyä rauhassa, saan mietittyä, mitä haluan tehdä mun elämälläni. Hetken olen minä. Olen löytänyt itsestäni ihan uusia puolia. Rakastan yksinoloa, rakastan miettimistä. Rakastan kaikenlaista biisejä, joissa on hyvät sanat. Rakastan piirtämistä. Rakastan lukemista. Rakastan ulkoilua, ja erilaisia urheilulajeja. Mutta samalla en tykkää mistään. Samalla mua ei kiinnosta yhtään mikään. Vaikka tuntuu, että voisin elää hukkaan heitetyt vuodet uudestaan nyt, samalla tuntuu etten pysty siihen. En pysty tekemään päätöksiä. Mun mielessäni on vieläkin selvät suunnitelmat miettien alkanutta kuukautta. Vaikka mä hymyilen nyt, mua pelottaa, että huomenna en pysty kuin itkemään. Mitä jos kaikki menee rikki taas kerran, miljoonannen kerran. En jaksaisi kasata palasia uudelleen kokoon. Vaikka nyt tuntuu että olen vahvempi. Että pystyisin jatkamaan mun elämääni. Siltikään en jaksaisi koota niitä miljoonia palasia enää ikinä uudelleen. Nyt näyttää hyvältä. Toivon, että huomennakin voin hymyillä. Toivon, että tämä viikko kohtelisi vähän edeltäjiään lempeämmin. Toivon, että tämä viikko ei lyö mua avokämmenellä kasvoihin. Toivon, ettei mun tarvitse upottaa terää reiteeni tällä viikolla. Haavat alkaa arpeutua. Saanko mä vihdoin pysyvän otteen elämästä? Voinko vihdoin huokaista helpotuksesta, vai pitääkö vieläkin pelätä, että minä päivänä mä en enää jaksa? Että jonain päivänä kierrän silmukan kaulani ympärille ja hyppään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti