Jokainen päivä on
mulle selviytyminen.
Mä haluaisin vaan olla
ihan hiljaa ja yksin.
Mä haluaisin vain
laskea taivaan tähdet,
katsella auringonlaskua
ja kirjoittaa.
Ja kuunnella musiikkia,
lukea paljon kirjoja.
Ja mä toivoisin niin kovin,
ettei mun elämässä olisi pimeyttä.
Niitä loputtomia itkuja,
uusia viiltoja vieri vieressä.
Sitä loputonta pelkoa tai
jatkuvaa ahdistusta.
Ehkä, jos mä kovasti yrittäisin,
mä voisin piilottaa sen pahan,
ehkei kenenkään tarvitsisi
nähdä mun itkevän,
tai ehkei kenenkään tarvitsisi
nähdä kun mä putoan.
Jos mä oikein kovasti yritän.
Mä haluaisin taas elää.
Tänään mä sain jotain
siitä entisestä takaisin.
Vihdoinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti