mun on aika mennä, on aika levähtää

Mä istun yksin huoneessa. Mä kuulen niin monta eri ääntä, ne puhuvat mulle enkä mä saa sanoista selvää. Mä näen välähdyksiä. Sammutan huoneen valot, kääriydyn peittoon ja suljen silmät. Mua pelottaa olla itseni kanssa. Välillä mä nukahdan. Mä näen unta siitä, kuinka mä kävelen junaraiteille, käyn siihen enkä nousekaan enää ylös. Mä herään ahdistukseen, mä en pääse mun ajatuksia pakoon yhtään mihinkään. Sä piilotit ne terät silloin, ota ne ja viillä. Mä yritän vastustaa halua kaivaa terät esiin heti kun mahdollista. Mä haluan viiltää syvältä, aina vaan syvemmältä. Mun mielessäni valtimo menee katki. Että tarvitsee tikkejä, että enää ei selvitäkään laastareilla ja sideharsolla. Että mä vihdoinkin onnistun. Rystyset ovat taas kipeät. En vaan pysty olemaan satuttamatta itseäni. Joka hetki mä vaan toivon, että tää paska loppuis vihdoinkin. Että mä saisin vihdoinkin olla, eikä muhun enää sattuis. Ahdistaa koko ajan vaan enemmän.

"Jos sä luet tän kirjeen ni mä oon jo menny,
mä en enää jaksanu, sen takii mä oon lähteny.
Mä kirjotin koska halusin teijän tietävän,
miks mä lähdin ja lopetin mun elämän.

Mä en tiiä miten oisin voinu tän teille maksaa,
käyks jos mä suojelen teitä taivaasta?"