Se kuiskii mulle aina vaan kovempaa. Selkeämmin. Sä pystyt siihen kyllä. Anna mennä. Se sanoo mulle kerta toisensa jälkeen, kuinka oksettava mä olen. Se kertoo aina vaan uudestaan, että mä olen epäonnistunut, en ansaitse apua. Puran kahtena iltana sheiverit. Molemmilla kerroilla viillän niin, että itkettää. Mutten itke. En enää. Mitä jos vahingossa viillän liian syvältä? Ei se enää pelota. Mä en halua elää tälläistä elämää. Mä haluaisin, että pystyisin nauttimaan kesästä, lomasta. Mutta mä en ole yhtään lomalla. Mä olen kerta toisensa jälkeen lähtöpisteessä, ja kaikki työskentely pitää aloittaa alusta. Vaikka olenkin koulusta lomalla, en mä silti pysty vain olemaan. Ja se sattuu. Mun pääni on hajoamispisteessä, mä en kestä enää yhtäkään iskua. Mä yritän kaikin voimin pitää kulissia yllä, joka päivä astun ulos mun huoneestani ja yritän selviytyä. Ei tää oo vakavaa. Ei tästä tarvitse olla huolissaan, eihän? Joka päivä mä nostan sen huolella vaalitun kulissin, tekohymyn mun kasvoilleni. Mä sanon, että kaikki on hyvin. Ja hetkittäin tuntuukin siltä. Mulle tärkeiden ihmisten kanssa mä tunnen hetkittäin olevani elossa ja onnellinen. Mutta sitten on niitä hetkiä, kun mä vain tipahdan jonnekin. Jonnekin vain. En tiedä minne. Mä en saa sellaista pitävää otetta elämästä, että mä jaksaisin jatkaa vielä kauan. Jos otan vielä yhdenkin haparoivan askeleen väärään suuntaan, niin se on menoa sitten. Voiko joku ottaa kopin, auttaa mut takaisin jaloilleni. Koska mä en taida enää jaksaa yritää nousta ylös. En mä pelkää kuolemaa, en sitä, mitä tapahtuu jos en nyt pysty tähän. Mä vain olen ja annan kaiken mennä.
Siltikin mulla on parempi olo nyt, kuin moneen päivään.
Pääsin kotiin <3
Siltikin mulla on parempi olo nyt, kuin moneen päivään.
Pääsin kotiin <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti