hukun ajatusten virtaan

Viillä vielä syvemmältä,
se kuiskii mulle.

Ja mä tottelen.
Ei siltikään yhtään tarpeeksi syvää. 

Sä voit valehdella kyllä,
se vakuuttaa mulle.

Mutta en valehtele.

Mun pääni on taas sekaisin,
se kuiskii mulle kauniita sanoja.
Kertoo, kuinka mä onnistun.
Mä jaksan silti hymyillä,
vaikka mun päässäni on sotku,
jota en osaa selvittää.

Mulla on hirveä ikävä mennyttä. Kavereita, hevosia. Etenkin hevosia. Teitä ei varmasti kiinnosta yhtään lukea mistään hevosista, mutta mä kerron silti. Ne on auttanut mua jaksamaan aina uuteen huomiseen. Kun mä upotan käteni niiden harjan alle, hoidan niitä kuin omiani. Laukkaan maastossa niin kovaa kuin hevosen jaloista lähtee. Suoritan kouluradan lähes täydellisesti, tai hyppään elämässäni ekaa kertaa isoja esteitä. Saan ponin laukkaamaan, joka ei ole moneen vuoteen laukannut ratsastaja selässä. Itken niiden vahvaa kaulaa vasten, kun on paha olla. Ne kuuntelee aina. Ne ei jätä mua yksin. Niinkuin ihmiset tekevät. Ne pitävät mua hengissä. Vaikkei kukaan sitä tajuakaan. Ne ovat mulle pakokeino kaikesta paskasta, ne saavat mut hetkeksi unohtamaan kaiken muun. Ja sitten jaksan taas paremmin. Ajatukset selkiytyvät. Ja kaikki näyttää valoisalta. Kukaan ei vaan tajua.

Osastoreissu (joskin vain kolme päivää), liikkumisten rajoittaminen saivat mut vaan entistä ahdistuneemmaksi. Aina kun suljen silmät, olen hetken aikaa omassa maailmassani. Siellä muhun ei satu. Todellisuus satuttaa, hakkaan nyrkkiä seinään, rystyset on verillä. Viillän, ääni käski mua tekemään niin. Mä olen ihan hukassa, en tiedä mitä tekisin.