Jouluun mennessä minä painan kymmenen kaksikymmentä kiloa vähemmän. Olen koko päivän ollut niin kovin ahdistunut painostani. Se kertoo, että minä olen ylipainoinen. Lihava. Liian iso. Oksettava. Yritän oksentaa taas. Mutta se jää vain yritykseksi. Huono. Säälittävä. Olen tänään ahminut kaksin käsin kaikkea. Ja paisun koko ajan suuremmaksi. Päätän etten syö enää mitään suklaata, mutta hetken päästä löydän itseni suklaalevyn ääreltä. Ja lyön itseäni vatsaan, lyön läskejä reisiäni. En mä halua olla tälläinen. En mä halua olla se kaikkein isoin. Haluan viiltää kädet auki. Rasvakudokseen asti. Lihakseen asti. Haluan viiltää aina vaan syvemmältä. En tunne mitään. Mä haluan isoja viiltoja. Kauniita leveitä syviä viiltoja. Painan terän ihoa vasten, mutta jokin estää mua painamasta sitä terää syvälle käsivarteen. Jokin estää mua. Jokin osa musta pelkää sitä kipua, verta, pelkää sitä kun viillän niin että itku tulee. Viillä viillä viillä jo niin mä olen hiljaa. Ja mä kerään kaikki voiman rippeet vastustaa sun käskyä. Mä haluan että sä olet hiljaa. Että jättäisit mut rauhaan. Juon energiajuomaa pysyäkseni hereillä. Kiusaan vain itseäni. Mä haluan vaan nukkua tän kaiken pahan olon pois. Mutta mä pysyn hereillä. Mä pysyn todellisuudessa. Ainakin suurinpiirtein. Sä et ansaitse apua, et ansaitse. Sä olet huono. Sä puhut mulle ja mä uskon sua. Kukaan muu ei kuule sun puhettas mutta mä kuulen. Vitun läski paska tapa ittes. Ja mä näen itseni ajamassa rekan alle. Yksi pieni askel. Ja tää kaikki paska loppuis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti