öisin yksin piilossani tuun huutamaan kuolemaa apuun

Mä yritän raapia käsiä auki. Mä haluan viiltää niin syvältä että itku tulee. Mä haluan viiltää valtimon katki. Että se menisi katki monesta kohtaa. Mä haluan viiltää jalat kädet kyljet rintakehän. Mä haluan syviä viiltoja. Samanlaisia kuin kuukausi sitten. Tasan kuukausi sitten mä viilsin edellisen kerran. Liian kauan aikaa sitten. Mä tarvitsen sitä. Mä tarvitsen kipua. Mä tarvitsen sitä. Mä en voi elää näin. Mä yritän lyödä nyrkkiä jotain kovaa vasten. Haluan mustelmaiset rystyset. Yritän oksentaa, mutta mitään ei tule ylös. Mä haluan polttaa tupakalla kättä. Mä pystyn kuitenkin vastustamaan. Silti missään ei ole minkäännäköistä kontrollia. Ei missään. Sä kuiskailet mulle kauniita sanoja. Sä puhut viiltämisestä ja kaikesta, mitä voisin tehdä itselleni. Tapa itses jo, sä et ansaitse elää.. Sä puhut mulle ja musta tuntuu, että sä olet oikeasti olemassa. Ja oikeasti kaikki on vain harhaa. Jokin koskee mua olkapäähän, ja kun käännyn, ketään ei olekaan missään. Tää sairaus vie mua ihan täysin. Huono. Huono. Oksettava. Kuvottava. En voi elää itseni kanssa. Lievä lihavuus. Mä olen lihava, liian iso. Mä haluan takaisin 42 kiloon. Mä haluan siipimäiset lapaluut, mä haluan isomman reisivälin ja näkyvät solisluut. Mua ahdistaa syödä enää yhtään mitään. Mielummin liian laiha, kuin liian lihava. Mielummin mä olisin niin kevyt, että lentäisin tuulen mukana. Mä en kestä itseäni tän painoisena. Mä en kestä enää yhtään mitään.  Ei kukaan voi pitää minusta tälläisenä. Ei kukaan. Mä en ole kenellekään tärkeä. Ketään ei kiinnosta, kaikki tuntuvat hokevan aina vaan samaa paskaa. Mä haluan tappaa itseni tähän paikkaan, mä en jaksa enää yhtään. Ja kun ohi ajaa rekka, mä mietin, ottaisinko sen yhden pienen askeleen. Ei siihen tarvittaisi muuta.