Mä en oikeen tiedä mitä mulle kuuluu. Yritän keskittyä siihen, että pidän itseni kiinni todellisuudessa. Se tuntuu niin kovin vaikealta, mä kuulen ääniä. Niin monta päällekkäistä ääntä, saan vain joistakin sanoista selvää. Syyttelevää. Pettynyttä. Vihaista. Ehkä surullistakin. Huono. Huono. Huono. Sana kertautuu moneen kertaan. Epäonnistunut. Mä kuulen ainoastaan epäonnistuneeni ihan täysin. Ja ajatukset muuttuvat hiljalleen sellaisiksi, että olisi parempi vaan nukkua kaikki paha olo pois. Haluan viiltää niin kovasti. Viiltää niin syvältä, että tarvitsisi tikata. Mä tiedän pystyväni siihen nyt. Mutta mä en kestä sitä, että kaikki ihmiset mun ympärilläni pettyvät minuun. Varmasti miljoonannen kerran. En pysty ajattelemaan selkeästi. Tapa itses, tapa itses, tapa jo. Hyppää hyppää. Mä katsoin tosissani sen kaikkein korkeimman kerrostalon kattoa. Mitä jos olisin vain kiivennyt sinne ja hypännyt. Ahdistaa, ahdistaa niin paljon. Kaikki tuntuu niin toivottomalta, missään ei ole mitään järkeä. Elämä tuntuu valuvan pois musta, ja jäljelle ei jää mitään. Tää sairaus taitaa viedä mut pois. Ja silti, vaikka mä haluan aion tappaa itseni, mä hymyilen ja sanon, että kaikki menee hyvin. Että mulla on kaikki kunnossa. Että mä pystyn pitämään paketin kasassa.
Miks ihmeessä sua ei laiteta tiiviinpään hoitoon osastolle tai vierihoitoon tai jotain? Oot selkeesti itsemurhavaarassa ja sun kunto menee vaa huonommaks nii miten ihmees ne ohjaajat siel laitokses voi vaan kattoo vierestä ja antaa sun satuttaa ittees? En tajuu.
VastaaPoistaSamaa mieltä toisen anon kanssa. Mun mielestä tilanne on huolestuttava.
Poistamä en omasta mielestä oo osastokunnossa. ja ei ne ohjaajat laitoksessa vaan kato vierestä kun mä satutan itteeni.
PoistaMitä ne sittten tekee estääkseen sen?
VastaaPoista